Mia Haglund

Mia Haglund kuntavaalit Helsinki 2025

Viimeisimmät

Ekonomi byggd på solidaritet

En form av ekonomi som är autonom, jämlik och skild från både marknaden och den offentliga ekonomin. Så förklaras begreppet solidaritetsekonomi. Då samhällsutvecklingen domineras av privatisering, arbetslöshet och ekonomisk otrygghet fungerar försöken att skapa en mer solidarisk bas för ekonomi utanför det offentliga eller privata som en motreaktion. Solidaritetsekonomi som rörelse har sitt ursprung i Latinamerika, där olika former av självständiga kollektiva ekonomier kommit till för att främja en mer demokratisk, etisk och hållbar byteshandel.

Solidaritetsekonomi fungerar som ett slags paraply som under sig samlar olika former av kooperativ och kollektiv verksamhet: mikrolån för att hjälpa personer (ofta kvinnor) som inte får lån traditionella vägar, gemensamma småodlingar då maten blivit för dyr och så vidare. Verksamhet kring allmänningar (eng. commons) – det vi alla äger tillsammans men ingen äger privat – är det främsta sättet solidaritetsekonomi organiserat sig i Finland. Allmänningar är allt från språk, talkoarbete och öppen data till naturresurser, allemansrätt och gatukonst.

I Finland konkretiseras solidaritetsekonomi och allmänningar bland annat genom tidsbankernas verksamhet. Tidsbankernas medlemmar erbjuder varandra tjänster mot gentjänster och istället för euro används “stunder” (fi. tovi) som valuta – en stund motsvarar en timme använd tid oberoende syssla. Allas tid är lika värd, oberoende om man går ut med någons hund, ger en massage eller målar en vägg. Finländska tidsbanker, som exempelvis finns i Helsingfors, Åbo, Tammerfors och Tavastehus, har sammanlagt runt 3000 användare, varav 20 är organisationer. Tidsbankena förenar en egen alternativ form av byteshandel med ett kompletterande servicesystem och organiserad grannhjälp. Förutom tjänsteförmedling är tidsbankernas uttalade mål att förstärka gemenskapens kultur och betydelsen av det lokala.

Den feministiska forskaren Silvia Federici ser allmänningarna som en möjlighet att återförena produktionen med konsumtionen då det gemensamma produceras tillsammans och av konsumenterna själva. Genom distansering av produktionen har kapitalismen fört produktionens etiska och ekologiska kostnader för långt ifrån den konsumerade individen för att vi längre medvetet skulle bära konsekvenserna av våra handlingar. Enligt Federici måste vi vägra att basera våra liv på andras lidande och vägra att separera oss från de grupper av människor vars lidande orsakas av vår konsumtion.

Tillgången till allmänningar bryter hierarkier mellan olika människogrupper. Solidaritetsekonomins principer och verksamhet som tidsbanker möjliggör en frigörelse från klass och könsnormer – åtminstone i teorin.

Tillbaka till Finland. Den finska skattemyndigheten har nyligen bestämt att även tidsbankerna bedriver skattebelagd verksamhet, alltså borde de som bidrar med sin tid betala mervärdesskatt i någon form. Att kräva skatt i euro skulle ändå betyda att de tjänster man ger måste värdesättas mot tidsbankernas grundprincip om att allas tid är lika värd. Aktiva inom tidsbankerna har själva föreslagit att de kunde betala skatt genom att ge av sin tid för den allmänna nyttan, genom till exempel talkoarbete.

Solidaritetsekonomins mål är att dess principer och lokala alternativ till traditionella ekonomier ska sprida sig, inte förbli en marginell verksamhet. Frågan är ifall verksamhet som tidsbanker ska böja sig för kraven som de traditionella ekonomiska systemen lägger på dem och ifall de gör det, kan de i så fall göras på egna villkor och medföra en nya dimensioner i vår uppfattning om ekonomi?

***
Kolumnen publicerades i Astra 4/2014

Abortti ei ole omantunnon kysymys

Suomessa suhtaudutaan aborttiin yhä konservatiivisemmin. Puolueiden puheenjohtajista Timo Soini, Päivi Räsänen ja Juha Sipilä ovat julkisesti kertoneet vastustavansa aborttia vähintään henkilökohtaisella tasolla, eikä heidän lausunnoillaan näytä olevan vaikutusta puolueiden kannatukseen. Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten kansanedustajat ovat tehneet useita lakialoitteita, joissa esitetään terveydenhoidon ammattilaisille oikeutta kieltäytyä osallistumasta aborttiin vakaumukseensa vedoten sekä abortin myöntöajan lyhentämistä. Niin kutsuttua omantunnonvapautta käsittelevä kansalaisaloite on vastikään kerännyt yli 50 000 allekirjoitusta.

Vaikka Suomen aborttilainsäädäntöä on pidetty väljänä, ei se ole sitä käytännössä. Abortti ei ole naisen automaattinen oikeus, vaan siihen tarvitaan sekä kahden lääkärin suostumus että taloudellinen tai sosiaalinen perustelu. Aborttilainsäädäntömme onkin EU-maiden tiukempaa luokkaa. Abortin läpikäyneiden kertomuksia lukiessa huomaa, että kahden lääkärin haastattelun aikana naisen päätös saatetaan kyseenalaistaa useaan kertaan ja terveydenhuollon henkilökunta ei aina toimi päätöksenteossa naisen tukena.

Ennaltaehkäisyä, ei tiukennuksia

Paras keino vähentää abortteja ei ole lainsäädännön tiukentaminen, vaan panostaminen ennaltaehkäisyyn, eli ehkäisyn ja jälkiehkäisyn helppoon saatavuuteen sekä seksuaalivalistukseen. Suomessa voisi tarjota ehkäisyä maksuttomasti kaikille alle 26-vuotiaille. Norjassa maksutonta ehkäisyä tarjotaan 19-vuotiaaksi asti sitten vuoden 2002, ja nyt maan terveysviranomainen ehdottaa maksuttomuuden laajentamista 25-vuotiaisiin asti. Norjassa ehkäisyreseptejä voivat jakaa lääkärien lisäksi myös kätilöt ja terveydenhoitajat. Vaikka Suomessa Sosiaali- ja terveysministeriö suosittelee kuntia jakamaan ehkäisyä nuorille ilmaiseksi, se on jäänyt useissa kunnissa toteuttamatta.

Suomessa abortteja suoritetaan jo nyt Pohjoismaista vähiten, ja ei-toivotut teiniraskaudet ovat vähentyneet tasaisesti. Synnyttäneiden naisten abortit ovat sen sijaan pysyneet samalla tasolla, joten tarvetta olisi panostaa neuvoloissa raskauden jälkeiseen ehkäisyneuvontaan.

Ketään ei pakoteta suorittamaan aborttia

On valheellista väittää, että Suomessa pakotettaisiin ketään omatuntonsa vastaisesti osallistumaan aborttiin. Kaikki kätilöiksi ja gynekologeiksi kouluttautuvat tietävät, että raskaudenkeskeytykset tulevat olemaan osa heidän työtään. Elleivät he halua osallistua raskaudenkeskeytyksiin, he voivat valita uran muissa hoitoalan tehtävissä.

Omantunnonvapautta käytetään abortin vastustajien toimesta takaporttina, jonka avulla halutaan vähentää naisten päätäntävaltaa ja oikeutta omaan kehoonsa. Omatunnonvapauden puute esitetään suurena ammatillisena epäkohtana, vaikka sekä Kätilöliitto että Suomen Gynekologiyhdistys pitävät ilmiötä marginaalisena. Kätilöliitto on vakuuttunut, että henkilöstöä riittää, vaikka laki muuttuisikin. Viranomaiset ovat kuitenkin jo nykyisen lainsäädännön puitteissa joutuneet muistuttamaan pienen kunnan terveydenhuollon henkilökuntaa, että lakia tulee abortin kohdalla noudattaa.

Abortin saaminen on vaikeutunut merkittävästi maissa, joissa on tehty lainsäädännöllisiä muutoksia omantunnonvapauteen vedoten. Norjassa valmistellaan lainsäädäntöä, jonka perusteella lääkäri voisi kieltäytyä lähetteen kirjoittamisesta aborttia haluavalle. Italiassa yksittäiset sairaalat ovat kieltäytyneet suorittamasta abortteja ja Yhdysvalloissa on osavaltioita joissa apteekit voivat kieltäytyä myymästä ehkäisyvälineitä omantunnonvapauden nimissä.

Tabu on abortin suurin ongelma

Iltalehteen haastattelun antanut gynekologi Sari Tanus, joka on myös yksi kansalaisaloitteen alkuunpanijoista, väittää, että jopa 10 prosenttia kaikista mielenterveyshäiriöistä liittyisi tavalla tai toisella aborttiin. Väitteelle ei ole tukea, sillä tieteellisissä tutkimuksissa yhteyttä mielenterveyshäiriöiden ja abortin välillä ei olla todettu. Kätilöliitto korostaakin, ettei tunteiden kokeminen abortin yhteydessä ole rinnastettavissa mielenterveyden ongelmaan.

Abortin tehneisiin naisiin liitetään usein mielikuva kevytkenkäisyydestä ja vastuuttomuudesta. Itse koen tämänkaltaisen aborttiin liittyvän sosiaalisen stigman ongelmalliseksi, koska se johtaa häpeään ja vaikenemiseen omasta kokemuksestaan. Stigma jää myös yksin naisen kannettavaksi, vaikka raskauteen tarvitaan toinenkin osapuoli.

Yhteiskunnallinen stigma on niin vahva, että abortin tehneiden naisten julkinen keskustelu on lähes olematonta, vaikka nimettömiä kokemuskertomuksia etsimällä löytyy. Koska julkisuudessa ei niinkään esiinny naisia, joille ei ole jäänyt traumaa abortista, liitetään aiheeseen automaattisesti suuri suru ja ahdistus. Abortin häpeäleiman häivyttäminen toisi helpotusta monille abortin läpikäyneille.

Häpeästä vapautukseen

Yhdessä asiasta abortin vastustajat ovat oikeassa: meidän tulisi puhua abortista. Peräänkuulutan julkista keskustelua, jossa huomioidaan vastustajien ja hoitohenkilökunnan lisäksi myös abortin tehneiden naisten mielipiteet. Meidän tulisi myös puhua siitä, miten abortti ei ole loppuelämää leimaava häpeätaakka.

Abortti ei ole Suomessa vapaa, ei lakiteknisesti eikä käytännössä. Useassa muussa EU-maassa abortin syyksi riittää naisen oma päätös. Sen sijaan, että lisäämme omantunnonvapautuksia ja tiukennuksia nykyiseen lainsäädäntöön, meidän tulisi ajaa abortin vapauttamista ja naisen oikeutta omaan kehoonsa. Niin julkisen keskustelun kuin lainsäädännön keskiössä tulisi olla naisten oikeuksien ja vapauden tukeminen niiden tukahduttamisen sijaan.

Virkamiesten valmistelema tulevaisuus

Ministeriöt julkaisivat pari viikkoa sitten niin sanotut tulevaisuuskatsaukset, jotka ovat virkamiesten valmistelemia asiakirjoja hallinnonalojensa ”toimintaympäristön muutoksista, tavoitteista ja välttämättömistä lähivuosien toimenpiteistä”.

Tulevaisuuskatsausten sisällöstä päättävät viime kädessä ministeriöiden ylimmät virkamiehet eli kansliapäälliköt, mistä johtuen niitä on nimitetty myös kansliapäällikköpapereiksi. Vaikka ministerit eivät osallistu niiden laatimiseen ja ne ovat tässä kapeassa mielessä poliittisesti neutraaleja, käyttävät niiden laatijat huikaisevaa poliittista valtaa. Tulevaisuuskatsaukset ovat nimittäin palvelleet lähimenneisyydessä hallitusneuvottelujen pohjapapereina, joista puolueet ovat valikoineet hankkeita ohjelmaansa yhteisymmärryksensä mukaan.

Kansliapäällikköjen kirjauksilla on siis huomattavat mahdollisuudet päätyä lopulliseen hallitusohjelmaan. Tulevaisuuskatsauksista selviää se poliittinen maailmankuva ja asialista, mitä johtavat virkamiehet pyrkivät edistämään kaikkien ministereiden ja poliitikkojen kautta heidän puoluekantoihinsa katsomatta.

Kiinnostavaa on esimerkiksi, millainen kanta opetus- ja kulttuuriministeriön tulevaisuuskatsauksessa otetaan yhteen suomalaisen koulutuspolitiikan kulmakivistä, korkeakouluopintojen maksuttomuuteen.

Tähän mennessä kaikki puolueet ovat olleet julkisesti sitoutuneita siihen, että ainakin pääosan korkeakoulutuksesta tulisi olla opiskelijoille maksutonta. Paine erilaisiin maksu-uudistuksiin, tai muihin keinoihin korkeakoulutuksen rahoitustaakan työntämiseksi valtiolta opiskelijoiden harteille, on kuitenkin voimistunut puolueiden sisällä ja liepeillä.

Kokoomus ja perussuomalaiset ovat jo pidempään ajaneet maksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille, mutta kesän 2014 puoluekokousten jälkeen niitä kannattavat virallisesti myös keskusta ja sosialidemokraatit. Tätä ennenkin sosialidemokraattinen opetusministeri Krista Kiuru halusi väkisin jatkaa EU- ja ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden maksujen valmistelua osana koulutusviennin kehittämistä, vaikka kokoomusvetoisessa vuoden 2009 yliopistolakiuudistuksessa asetettu maksukokeilu epäonnistui tuomaan yliopistoille lisärahaa.

Kokoomus ja sosialidemokraatit yrittivät muutamaankin otteeseen saada päätöstä maksuista Kataisen ja Stubbin hallitusten neuvotteluissa, mutta ne kaatuivat vasemmistoliiton ja vihreiden vastarintaan. Kevään 2014 kehysneuvotteluissa esitettiin jo maksuja kaikille korkeakouluopiskelijoille, vaikkei yksikään puolue rohjennut vaatia asiaa julkisesti. Hallituksen piiristä sitä tosin ehdotettiin demarijohtoisen valtiovarainministeriön virkamiesten suulla keväällä 2013.

EU- ja ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden maksujen kannatus on laajentunut todennäköisesti siksi, että ne onnistuvat yhdistämään kaksi vahvaa poliittista trendiä: julkisten palvelujen leikkaamisen veronalennusten hyväksi sekä muukalaisvihamielisyyden. Karkeasti sanottuna edellinen on kokoomuksen, jälkimmäinen perussuomalaisten politiikan ydin. Tällä hetkellä niiden vaikutus heijastuu kaikkialle yhteiskuntaan ja pakottaa kaikki muut reagoimaan itseensä.

Kun suomalainen keskustelu on niin vahvasti kustannuspopulismin, itsekkyyden ja nurkkakuntaisuuden läpitunkemaa, ulkomaalaiset opiskelijat, joita maksut koskettavat, ovat myös hyvin hankalassa asemassa puolustaakseen itseään. Olennaista EU- ja ETA-maiden ulkopuolisten maksuissa on myös, että ne tarkoittaisivat yksittäisen uudistuksen lisäksi myös yleisestä maksuttomuuden periaatteesta luopumista. Kynnystä muitakin opiskelijoita koskettaviin maksu-uudistuksiin madaltuisi.

OKM:n tulevaisuuskatsauksen toisessa luvussa ”Korkeakoulutuksella ja tieteellä kilpailuetua” maksuista linjataan seuraavasti (s. 14):

”Uudistuvien korkeakoulujen rahoituspohjaa voidaan monipuolistaa mahdollistamalla koulutusvienti ja siihen liittyen lukukausimaksut EU/ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille vieraskielisissä korkeakouluopinnoissa. Toinen vaihtoehto olisi Viron tapaan ottaa käyttöön lukukausimaksut kaikille vieraskielisissä ohjelmissa opiskeleville kansalaisuuteen katsomatta tilanteessa, jossa lukukausimaksuja ei aiempien linjausten mukaisesti haluta laajentaa koskemaan kaikkea korkeakouluopiskelua. Olisi myös mahdollista lisätä opiskelijoiden vastuuta tutkinnon rahoittamisessa siten, että valtion rahoituksella turvataan opiskelijalle vain yhden tutkinnon suorittaminen tavoiteajassa.”

EU- ja ETA-maiden ulkopuolisten maksujen mukanaolo ei tietenkään ole yllätys. Kun kaikki suuret puolueet ovat jo siunanneet ne, olisi ihme, jos seuraava hallitus ei ottaisi niitä ohjelmaansa – elleivät joko äänestäjät, puoluejohtajat ja kansanedustajat käytä järkeään ja vaadi toisin.

Ministeriön kaksi muuta ehdotusta toisivat maksullisen opiskelun suoraan koskemaan Suomen sekä EU- ja ETA-maiden kansalaisia. Niitä perustellaan sillä, että vain osa opiskelusta muutettaisiin maksulliseksi. Viron maksumallissa sitä olisivat vain vieraskieliset ohjelmat, jotka olisivat todennäköisesti maisteriopintoja; rajoitetussa maksuttomuudessa sitä olisivat vasta tavoiteajan eli nykymääritelmistä riippuen joko 5. tai 7. vuoden ylittävät sekä toisen tutkinnon opinnot. Taustalla on ajatus esittää uudistukset maksuttomuuden arvostamisen ja kustannuspopulismin välisinä kompromisseina: koska on pakko tehdä julkisten palvelujen leikkauksia ja niissä ”kaikkiin täytyy sattua”, on vain reilua että opiskelijat joutuvat luopumaan osasta opintojensa maksuttomuutta.

Tosiasiassa kumpikin uudistus tulisi muuttamaan korkeakouluopiskelun luonnetta pysyvästi.

Viron maksumalli loisi painetta kaikkialle korkeakoulujärjestelmään eri laitoksille ja oppiaineille perustaa itselleen maksullisia ohjelmia, jotta ne voisivat saada niiden kautta itselleen lisää rahoitusta. Paine lisääntyisi entisestään, jos perusrahoitusta samalla leikattaisiin tai sen tuloksiin liittyviä ehtoja tiukennettaisiin. Lisärahoituksen porkkanaa käyttäen saataisiin korkeakoulut ja oppiaineet itse levittämään maksut kaikkialle.

Rajoitettu maksuttomuus taas rankaisee erityisesti alanvaihtajia ja muuten erilaisissa elämäntilanteissa olevia opiskelijoita. Tavoiteajassa valmistuminen on hankalaa monille, koska opintotukijärjestelmän riittämättömyys luo paineita työntekoon opintojen ohella, pääkaupunkiseudulla monien on käytävä töissä vaikka he nostaisivat opintolainaakin. Vaikka nyt ehdoteltaisiinkin kauheimpiin skenaarioihin verrattuna kohtuullisilta tuntuvia maksullisuuden malleja, olisi niihin myöntyminen sinisilmäistä. Tietynasteista maksullisuutta on äärettömän helppo laajentaa myöhemmillä poliittisilla päätöksillä, kuten on käynyt esimerkiksi Englannissa, jossa lukukausimaksut ovat moninkertaistuneet viimeisen 10 vuoden aikana.

Maksujen esittämisen ohessa opetus- ja kulttuuriministeriö on tulevaisuuskatsauksessaan huolissaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta (s. 9). Sen mukaan erot väestön hyvinvoinnissa, terveydessä ja osallisuudessa kasvavat, mikä näkyy myös nuorten osaamistuloksissa, kulttuuri- ja liikuntapalveluiden käytössä ja elinoloissa. Siksi näihin elämänalueisiin vaikuttavasta politiikasta on tulossa entistäkin tärkeämpää, ja ministeriön mukaan sillä tulisi ”puuttua eriytymiskehitykseen, parantaa yksilöiden mahdollisuuksia, vahvistaa sosiaalista koheesiota ja edistää näitä tavoitteita myös alueellisesta näkökulmasta”. Koulutus on terveydenhuollon rinnalla vahvin väline eriarvoisuuden ja luokkayhteiskunnan purkamiseksi. Opiskelun tekeminen maksulliseksi sotisi kaikkia näitä tavoitteita vastaan.

Kansalaisten, politiikassa ja järjestöissä toimivien ihmisten sekä äänestäjien kannattaa avata silmänsä sille, miten ensi hallituskauden politiikkaa jo valmistellaan ministeriöissä, vaikka eduskuntavaalit pidetään vasta puolen vuoden päästä. Vaihtoehdottomasti etenevän politiikan syynä voi olla jääräpäinen edistäminen hallinnon sisältä käsin, erityisesti asioissa, joissa monet politiikot mielellään ulkoistaisivat todelliset tavoitteensa virkamiehille.

Koulutuksen maksuttomuus on oikeus ja periaate, jonka puolesta on toimittava jatkuvasti. Jos menetämme sen lyhytnäköisille leikkauslistoille, oppilaitosten pikavippejä varten tai muukalaiskammoisten mieltä lämmittämään, tulemme maksamaan kalliisti hyvinvointierojen kasvulla ja luokkayhteiskunnan vahvistumisella.

Cykelhjälmen är ingen säkerhetsgaranti

IMG_1164Debatten kring en strängare lagstiftning för cyklisters bruk av cykelhjälm har tagit fart igen. Mikko Paatero, överdirektör på polisen föreslår böter för cyklister som cyklar utan hjälm, något som kunde träda i kraft då vägtrafiklagen ses över år 2016. Som aktiv stadscyklist anser jag att diskussionen är ett bevis på hur oinsatt statsmakten är i de säkerhetsrisker cyklister möter dagligen och hur oengagerade de är i att locka fler invånare att börja cykla.

Att använda cykelhjälm är i sig smart och något alla cyklister borde göra. Att använda allmänhetens resurser för att botlägga cyklister som cyklar utan hjälm gör däremot inte cykeltrafiken säkrare. Resurserna för att göra trafiken säkrare borde riktas till så kallade förhöjda cykelvägar samt ett mer heltäckande cykelvägsnätverk.

Cykelhjälmen är ett medel som förhindrar vissa typer av allvarliga skador då olyckan redan är skedd. Däremot visar en studie gjord av University of Bath att bilister systematiskt ger mindre utrymme åt cyklister som använder hjälm och en australiensisk studie att lagstadgat hjälmtvång aktivt minskar antalet cyklister på gatorna.

Bland cyklisterna i Helsingfors idag är det allmänt känt att det enda sättet att få staden att rikta resurser åt att förbättra trafiksäkerheten är att locka fler invånare att välja cykel framom bil eller kollektivtrafik. Ett bra initiativ är företag som erbjuder tjänstecyklar åt sina arbetstagare. Ett annat är stadens egna hyrcyklar som borde bli tillgängliga i Helsingfors sommaren 2015.

Klart är att det fortfarande finns en lång väg att gå i fråga om att förbättra trafiksäkerheten och smidigheten i Finland. Böter för cyklister utan hjälm skulle vara ett enormt steg bakåt för att göra gatorna säkrare och mer lockande för cyklar.

***
Kolumnen publicerades i tidningen Vasen hösten 2014.

The Refrigerator of the World is Melting

The Arctic is melting. What might seem like a concern of the north should be recognized as one of the largest environmental issues of this century.

The Arctic region functions as a refrigerator for the whole world, as the sunlight is reflected away by the ice. But due to climate change, the Arctic sea ice is melting at an alarming rate each summer. Because of the decreasing ice layer on the sea new oil and gas resources have been revealed, and now multinational companies and governments want to exploit the region as fast as possible. Not only would the consumption of these resources lead to even further global warming, but the risks of an oil spill are huge in this region of extreme conditions and would lead to a fatal natural disaster.

The expert consensus is that a fundamental shift in the way we consume and produce energy must begin immediately and be well underway within the next ten years in order to avert the worst impacts of climate change. The scale of the challenge requires a complete transformation of the way we produce, consume and distribute energy. The current crisis of capitalism is not an excuse to refrain from environmental transformation, but on the contrary the transformation will be a crucial part of the solution.

The struggle for the environment cannot be separated from the the struggle for solidarity and equality. With fewer resources to share, the ongoing class war will escalate into a genocide of the working class. The environmental disaster will hit the poor and dispossessed peoples and countries the hardest.

We need a strong European ecosocialist movement to turn away from fossil capitalism and develop sustainable and available solutions. Nuclear energy with its risks and affiliated capital interests is not an alternative. All subsidies for unsustainable energy forms must to be phased out and and the electricity markets reformed to guarantee priority access to the grid for renewable power generators.

I want to support the motion presented by PCF for a broad campaign to influence the environmental decisions that will be made in Paris in 2015 at COP21. An energy revolution is unavoidable and this fight against multinational companies and capitalist governments is one we cannot afford to lose.

***
Speech given at the European Left Party Congress in Madrid, 2013.