Hallituspohjan selvittyä kukaan ei varmasti odottanut seuraavalta neljältä vuodelta luokkayhteiskunnan ja patriarkaatin purkujuhlia. Hallitusohjelman toteamus siitä, että nyky-Suomessa “naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia”, sekä julkisen sektorin leikkausohjelma kuitenkin todistavat, ettei neuvottelijoilla ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tasa-arvo oikeasti tarkoittaa, minkälaista vallan uudelleenjakoa tasa-arvon toteutuminen vaatisi ja miten heidän tekemänsä esitykset itse asiassa heikentävät sukupuolten välistä tasa-arvoa.
Jos vanhemmuuden kustannukset ja vanhempainvapaat jakaantuisivat tasaisemmin, jakaantuisi myös osa hallituksen esittämien leikkausten vaikutuksista tasaisemmin. Mitään toimenpiteitä tasa-arvoisemman vanhemmuuden edistämiseksi ei kuitenkaan olla esitetty. Tämän takia subjektiivisen päivähoito-oikeuden romuttaminen, lapsilisien indeksikorotusten poisto, vanhempainrahan leikkaus sekä korotetut päivähoitomaksut iskevät kovasti juuri äitien talouteen ja synnyttämisen jälkeiseen työllistymiseen. Uudistukset kannustavat lasten hoitamiseen kotona oman urakehityksen sijaan. Positiivisena pilkahduksena hallitusohjelma kuitenkin parantaa isien asemaa erotilanteissa huoltajuus- ja tapaamisoikeusuudistuksella.
Julkisen sektorin alat kuten koulutuslaitos sekä sosiaali- ja terveydenhuolto ovat työntekijöiltään naisvaltaisia aloja. Hallitusohjelmassa ei lähdetä korjaamaan sukupuolittuneita työmarkkinoita ehdottamalla sukupuolisensitiivistä kasvatusta tai alojen palkkaerojen korjausta. Sen sijaan suurimpia leikkauksia suunnataan juuri näille aloille. Leikkaukset tulevat väistämättä tarkoittamaan henkilöstövähennyksiä, jotka taas lisäävät naisten työttömyyttä.
Tasainen kahden sukupuolen edustus päätöksenteossa ei vielä ole feministisen politiikan tae, eikä naispäättäjä välttämättä aja miespäättäjää feministisempää politiikkaa. Se, että neuvotteluissa on kahden sukupuolen edustajia tasaisesti, ei myöskään takaa intersektionaalisen feminismin toteutumista. Jos kaikki neuvottelijat ovat sukupuolestaan riippumatta valkoisia keskiluokan edustajia, transhenkilöiden ja muunsukupuolisten, eri etnisten taustojen, vammaisten ja eri tuloluokkien huomioiminen neuvoteltavassa politiikassa näyttää jäävän haaveeksi. Tästä huolimatta ei voi olla kritisoimatta sekä hallitusneuvottelijoiden sukupuolijakaumaa että tulevan hallituksen edustavuutta.
Hallitusneuvotteluissa kaksi kolmasosaa osallistujista ja kuulluista asiantuntijoista olivat miehiä. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1991 Holkerin hallituksen naisten edustus hallituksessa jää alle 40 prosentin, kun ministereistä viisi on naisia ja yhdeksän miehiä. Hallituspuolueiden kansanedustajista vain 6 (!) allekirjoitti keväällä Naisasialiitto Unionin feministisen vaalilupauksen.
SSS-miesten rautaisella otteella johdettu hallitus vie Suomen tasa-arvon taantumuksen tielle. Heidän hallitusohjelmansa on ensimmäinen sitten 90-luvun, josta tasa-arvopolitiikka puuttuu kokonaan. Feministit, nyt on aika kitistä, pahoittaa mielensä, kritisoida äänekkäästi, tarttua lillukanvarsiin, ja nousta niille barrikadeillekin. Senhän me onneksi osaamme.